Osa 22b: Ristiriitaisia tunteita

Jep, osan 22 toinen osa tulee tässä. Hmm, valitettavasti en saanut Ireneltä takkia pois millään (luulin sen vaihtuvan itsestään pois, mutta ei sitten), joten älkää välittäkö siitä. Mm.. ja Gabriel on tietty mukana tässä, hihi :D
Olen suunnitellut siis todellakin hirveän pitkälle juonta ja päässäni käynyt läpi vielä siitäkin eteenpäin mihin aste olen jo suunnitellut. En vain malta odottaa pääseväni sinne asti, mutta parempi käydä nämä tapahtumat ensiksi läpi ihan rauhassa.
Osa 22b:


Samuli oli pyytänyt Irenen syömään luokseen pari päivää sitten Tuomaksen kanssa olleen juttelutuokion jälkeen. Irenelle ei ollut sopinut juuri se ilta, eikä seuraavakaan, mutta Samulin onneksi perjantai-ilta oli käynyt kummallekin.
"En ole mikään maailman paras kokki, mutta toivottavasti vaatimaton chili con carne maistuu." Samuli hymyili pöydän toiselta puolelta Irenelle pidellen haarukkaansa veltosti kädessään.
"Hei, kyllä tämä on ihan hyvää", Irene sanoi nauraen. "Ja minusta on välillä mukavaa olla kokkaamatta."
"Varmasti."


Pitäisikö minun kosia nyt vai tehdä se myöhemmin? Samuli alkoi miettiä, kun hiljaisuus vallitsi keltasävyisessä keittiössä. Hän vilkuili pari kertaa Ireneä, joka oli jäänyt ajatuksissaan tuijottamaan ruusukimppua keittiönpöydällä.
"Samuli", Irene mutisi yhtäkkiä ja sai Samulin havahtumaan ajatuksistaan. "Miten sinulla menee töissä?"
"Töissä? Hyvin. Lakimiehenä olo on alkanut sujua ja on minulla jo muutama asiakas ollutkin ja kaikki heistä tarvitsivat minua eroa varten", Samuli kertoi hymyillen.
"Minähän sanoin silloin kun tapasimme, että saat vielä urasi käyntiin." Irene hymyili itsekin ja ojensi kätensä pöydän yli ottaakseen Samulin kädestä kiinni. "Kuule, kai sinä haluat lapsia?"


Samuli kallisti päätään ja näytti mietteliäältä. Hänen oli pitänyt tiedustella samaa asiaa juuri samana iltana.
"Etkö?"
"Mitä? Totta kai haluan!" Samuli huudahti. "Haluan oman pojan tai tytön tai vaikkapa molemmat. Haluan leikkiä heidän kanssaan ja olla mukana ihan lapsuudesta asti."
Irene ponnahti pystyyn ja ryntäsi Samulin luo suutelemaan tätä. "Sinä olet ihana. Aiempi mieheni ei missään nimessä halunnut lapsia ja tulin surulliseksi, sillä rakastin häntä oikeasti. Mutta nyt minä rakastan sinua ja haluan jokin päivä saada lapsia kanssasi."


"Veit sanat suustani, Irene."
Samuli nousi itsekin pystyyn ja kaappasi naisen käsivarsiensa suojiin ja painoi huulensa tämän pehmeille huulille. Hän tarttui Irenen takin vyöhön avaten sen ja veti takin naisen päältä.
"Eikö sinun tullut kuuma tuossa takissa?" Samuli kysyi kuiskaten. "Minun ainakin on hivenen lämmin."
Irene nauroi Samulin kaulaa vasten. "Ei, mutta täytyy myöntää, että pikku hiljaa tässä alkoi tullakin jo kuuma."

***


Kosintaa ei ollut kuulunut koko iltana ja Samuli ajatteli jo jättävänsä sen toiselle päivälle, toiseen ajankohtaan. Hän ei ollut saanut missään vaiheessa sanoja suustaan.
"Eikö sinulla ole kylmä?" Irene kysyi heidän seisoskellessa kuistilla. Pakkasta oli pari astetta ja taivas oli tumma, mutta muutama tähti loisti siellä täällä valaisten sitä. "Sinulla on vain t-paita!"
"Ei ole", Samuli vastasi mietiskellen yhä oikeita sanoja, jotka sanoisi rakastamalleen naiselle.
"Sinulla on yhä lämmin?" Irene naurahti ja huomasi Samulin olevan omissa maailmoissaan. "Onko kaikki hyvin?"


Samuli kohotti katsettaan ja nyökkäsi. "Mietin vain erästä juttua."
"Mitä?"
"Että mitä mahtaisit sanoa, jos", Samuli veti Irenen lähelleen, "pyytäisin sinua vaimokseni?"
Irene ei sanonut mitään tuohon. Hän vain kietoi kätensä miehen ympärille ja nojasi päätään tämän olkapäätä vasten. Mitä Samuli oli juuri sanonut?
"Irene, haluaisitko mennä kanssani naimisiin?" Samuli kuiskasi naisen korvaan.


Tämä vetäytyi irti Samulista huokaisten samalla. "Haluaisin kovasti, mutta luulen, että jos nyt menemme kihloihin, hätiköimme. Haluan edetä nyt kaikessa rauhassa ja pitää avioliitot ja kihlaukset poissa mielestä, mutta jos olisimme olleet pidempään suhteesta, suostuisin. Olen pahoillani."
"Hei, minä ymmärrän täysin ja epäröin itsekin kovasti, että kosisinko sinua, mutta päätin nyt koittaa ja sain sinulta vastauksen. Kysyn joskus myöhemmin taas uudestaan ja katsotaan asiaa sitten uudestaan, vai mitä?"


"En ymmärrä, miten sinä olet noin ymmärtäväinen. Moni muu olisi harmistunut tai pahemmassa tapauksessa alkanut tentata, että olenko tehnyt jotain", Irene puhui surullinen vivahdus äänessään. Hän loi katseensa taivaalle ja vaikutti muistelevan jotain henkilökohtaista ja mennyttä. Kukaan ei puhunut hetkeen mitään, vain koivujen oksat pitivät pientä ääntä pihalla.


"Tule tänne", Samuli pyysi ja tarttui Ireneä vyötäröstä. "Sinä saatat olla oikeassa. Saattaisimme vain hätiköidä nyt." Hän suukotti naista kevyesti.
"Niin. Mennään jo sisälle, jooko? Minun alkaa olla kylmä."
Samuli nyökkäsi ja avasi oven. Hän pisti tv:n auki, keitti kupit kaakaota ja istahti Irenen kanssa sohvalle katsomaan molempien lempi talk show:ta.

***


Sekuntiviisari tikitti omaa säännöllistä tahtiaan muuten niin hiljaisessa yössä. Ääni häiritsi erästä naista, joka yritti saada unta rakastamansa miehen vierellä. Pelkkä tikitys ei kuitenkaan häirinnyt unta, sillä myös miehen kosinta mietitytti naista ja ennen kaikkea hänen vastauksensa.
En voinut suostua siihen vielä, vaikka olisin kovasti halunnut. Olisihan se ihanaa mennä kihloihin ja päästä suunnittelemaan omia häitä ja saada lapsia Samulin kanssa, mutta kaikki se tulisi taatusti liian pian, Irene pohti katsellen kattoa turhautuneena siitä, ettei saanut unta millään.
Lämmin käsi tarttui pian Ireneä kädestä. "Etkö saa unta?" Samuli mumisi unisena.
"En", Irene vastasi huokaisten hivuttautuessaan lähemmäs Samulia. "Päässäni pyörii vain niin paljon asioita."


"Päästä niistä asioista irti ja mieti niitä aamulla. Hyvää yötä."
"Öitä."
Samuli kietoi kätensä Irenen vyötärölle ja nukahti pian taas uudestaan. Irene ei kuitenkaan edes sulkenut silmiään, katseli vain edelleen kattoa käyden läpi kurjaa menneisyyttään.

***


"Missä Gabriel on?"
Lotta oli seuraavan päivän aamuna tullut hakemaan pikkuveljeään luokseen hoidettavaksi parin päivän ajaksi. Anette ja Albert lähtisivät sinä päivänä pienelle matkalle kylpylään ja tarvitsivat tietysti lastenvahtia. Lotta oli suostunut ilomielin vahtimaan Gabrielia.


"Hän on syömässä aamupalaansa loppuun keittiössä", Anette vastasi tyttärelleen. "Saat kohta viedä hänet teille."
"Kuinka kauan Gabriel voi olla meillä?" Lotta kysyi hymyillen ja odotti selvästi innoissaan saavansa syleillä veljeään. Hän rakasti tätä todella paljon.
"Ainakin kaksi yötä, mutta voi kolmekin, jos se vain teille ja Gabrielille käy", Anette tuumi kuullessaan Gabrielin kutsuvan. "Poika taitaa olla syönyt."


He menivät keittiöön, missä Gabriel istui tyhjä puurolautanen edessään. Hän vääntelehti tuolissaan haluten pois siitä.
"Lotta-isko!" Gabriel kiljaisi nähtyään isosiskonsa, joka kaappasi pojan syliinsä.
"Hei, poika. Olethan ollut kiltisti? Ethän ole rasittanut äitiä?"
"En."


Gabriel nauroi Lotan puhuessa hänelle ja Anette seurasi sivusta lapsiensa touhua hymyillen. Lotta tosiaan tuli hyvin toimeen veljensä kanssa ja tulisi varmasti myös jokin päivä omien lastensa kanssa.
Hän osaa käsitellä Gabrielia ja selviytyy taatusti muutamasta päivästä tämänä kanssa, Anette ajatteli iloisena ja katsahti kelloon. Pian Albert tulisi pankista ja he lähtisivät sitten melkein heti.
"Lotta, voisitko käydä pukemassa Gabrielille vaatteet?" Anette pyysi. "Minun pitäisi vielä tarkistaa matkalaukut."


"Toki."
Lotta kävi pukemassa Gabrielille puhtaat vaatteet päälle ja puki tälle samalla violetin haalarin ja lapaset. Samalla Gabriel selitti innoissaan, mitä he olivat hoidossa tehneet viime viikolla. Poika oli siellä päivät, kun Anette ja Albert olivat töissä, mutta joskus Lotta tai Tuulan mies Gunter, joka oli eläkkeellä, sai ottaa pojan hoiviinsa.
"Onko tässä kaikki tavarat?" Lotta kysyi äidiltään saatuaan pikkuiselle puettua vaatteet ja kannettuaan kaksi reppua eteiseen.


"Joo, on", Anette vastasi katseltuaan hetken aikaa reppuja lattialla mietteliään näköisenä. "Pärjäättehän te sitten?"
"Äiti", Lotta aloitti kyllästyneenä, "totta kai. Miksi muka emme pärjäisi?"
"Jos sattuu jotain? Tai jos Gabriel heittäytyy hankalaksi?"
Lotta katsahti Gabrielia sylissään ja naurahti. "Ei hän minun kanssani, usko pois. Ja hän pitää Tuomaksestakin oikein paljon, joten kyllä me pärjäämme."


"Soita kuitenkin, jos tulee ongelmia, jooko?"
"Joo, joo. Pitäkää te vain hauskaa siellä kylpylässä, älkääkä huolehtiko meistä koko aikaa."
Anette kallisti päätään hieman ja mutisi lupaavansa olla huoleti. Lotta hymyili iloisena, otti reput käsiinsä ja lähti Gabriel sylissään autolle, jonka oli pysäköinyt kadun varteen.

***


"Tuleeko tv:stä mitään hyvää?"
Ilta oli hiipinyt kaupunkiin. Liljan oli ollut tarkoitus lähteä ulos Arton kanssa, mutta mies oli juuri hetki sitten soittanut ja perunut tapaamisen. Lilja oli kironnut mielessään ja kävellyt äkäisenä alakertaan, missä Minna istui tv:n ääressä odottamassa erään draamasarjan alkamista.
"Eikö sinun pitänyt mennä ulos?" Minna kysyi ihmeissään Liljan istuessa alas hänen viereensä pettyneen näköisenä. "Arton kanssa?"


Lilja tuhahti. "Hän soitti ja perui, muttei kertonut syytä."
"Ehkä hän on kyllästynyt sinuun", Minna vihjaisi vaihdellen edes takaisin kahden kanavan välillä.
"Ihan sama", Lilja huokaisi. "Minä alan kyllästyä häneen."
Minna huokaisi. "Kenenkäs kanssa sinä sitten puuhailet? Etsitkö uuden? Otatko Peterin takaisin?"
Peterin nimen mainitseminen sai Liljan katsomaan pois ystävästään. Naisen ilme muuttui myös vaikeaselkoiseksi ja kireäksi.
"Mikä Peterissä muka on vikana?" Minna kysyi hetken kuluttua. "Hänhän on upea mies."


"Mikset sitten itse ota häntä, jos hän kerta on niin upea?" Lilja mutisi ääni kireänä. Hän ei halunnut puhua Peteristä.
"Koska hän rakastaa sinua."
"Hän haluaa minusta vain uuden vaimon."
"Pötyä."
Lilja pudisti päätään. "Olet totisesti väärässä, Minna." Hän mutisi itsekseen hiljaa jotakin Peteristä, mitä Minna ei kuullut.
"Minä en ymmärrä sinua. Voisit vallan hyvin lopettaa tuon ja kerrankin miettiä! En ymmärrä, miksi estät itseäsi palaamasta hänen luokseen." Minna kuulosti jokseenkin pettyneeltä ja suutahtaneelta, mutta Lilja ei siltikään tuntunut kuulevan sanoja laisinkaan. "Sinä rakastat häntä."


Lilja ei ehtinyt sanoa mitään vastaan, kun molemmat kuulivat ovikellon pirisevän. Minna nousi sohvalta ylös ja lähti katsomaan, kuka siellä oli. Sillä välin Lilja punnitsi Minnan sanomisia ja yritti keksiä jotain sanottavaksi vastaan. Hän voisi väittää ystävälleen vastaan, muttei itselleen.
Hän on oikeassa, minä rakastan Peteriä.
Samassa eteisestä kuului Minnan yllättynyt ääni. "Peter?"


Mies astui eteiseen katsellen ympärilleen ja Minna arvasi, mitä tämän mielessä liikkui.
"Liljaako tulit tapaamaan?"
"Onko hän kotona?"
"Lilja! Peter tuli!"


Olohuoneesta kuului lähes äänetön voihkaisu. Lilja ei halunnut jutella Peterin kanssa, ei tavata tätä, ei olla tekemisissä tämän kanssa. Hän halusi jo päästä eroon koko miehestä ja unohtaa tämän, mutta miksi? Liljalla ei ollut siihen kunnon vastausta.
"Lilja?"
"Joo, tullaan."


Vastahakoisena Lilja käveli eteiseen, missä Minna ja Peter seisoskelivat. Peter hymyili ja Minna taasen oli mietteliään näköinen Lilja pysähtyessä heidän eteensä.
"Luulin, että olit jo ymmärtänyt, mitä ei tarkoittaa", Lilja mutisi välttäen katsekontaktia Peterin kanssa.
"Haluan vain jutella", Peter sanoi ystävälliseen sävyyn. "Jooko? Jätän sinut sitten rauhaan, jos niin haluat."
Lilja mietti hetken aikaa. "Sovittu."

***


"Eikö pojan pitäisi mennä kohta nukkumaan?"
Naapuritalossa Lotta leikki yhdessä pikkuveljensä Gabrielin kanssa olohuoneessa Tuomaksen katsellessa tv:tä. Lotta oli pärjännyt hyvin koko päivän Gabrielin kanssa ja oli varma, että pärjäisi huomisenkin yhtä hyvin.
"Hän saa syödä kohta iltapalaa ja sitten valvoa vielä hetken aikaa", Lotta vastasi Tuomakselle, kun tämä napsautti tv:n kiinni. "Ja äiti sanoi kyllä, mihin aikaan on yleensä Gabrielin pistäny nukkumaan."


Tuomas katseli hetken Lotan ja Gabrielin leikkimistä palikkalelun kanssa ja mietti, millaista olisi, jos heillä olisi oma lapsi.
Lapsi voisi olla tyttö ja yhtäkaunis kuin äitinsä. Hänellä voisi olla minun ruskeat silmäni ja vaaleat hiukseni. Hän voisi olla yhtä lahjakas kuin äitinsä, Tuomas kuvitteli ja näki mielessään 4-vuotiaan tytön, heidän lapsensa.


"Olemme jutelleet tästä jo hieman, mutta haluatko tosiaan odottaa muutaman vuoden?" Tuomas kysyi yhtäkkiä, ettei Lotta tajunnut, mistä hän oikein puhui. "Tarkoitan lapsia."
"Ai, lapsia?" Lotta toisti pikkuisen hämmentyneenä ja kääntyi hetkeksi katsomaan kihlattuaan. "Itse asiassa en jaksaisi millään odottaa", hän tunnusti hymyillen.
Tuomas huokaisi. "Miksemme sitten voisi yrittää jo heti häiden jälkeen? Sinua ja veljeäsi katsellessa haluaisi pidellä omaa lasta sylissään."


Lotta nousi lattialta ylös ja nosti Gabrielin syliinsä. "Olet kyllä oikeassa, Tuomas. Äitikin varmasti ilahtuisi, kun saisi hoivata lapsenlastaan, vaikka Gabrielissakin on työtä."
"Mutta veljesi kasvaakin koko ajan hurjaa vauhtia vanhemmaksi. Meidän pikkuinen vauva olisi täysin eri juttu."
Lotta naurahti mielikuvalleen äidistään hoitamassa hänen ja Tuomaksen pientä lasta, joka olisi hänenkin mielestään tyttö ja jolla olisi punertavat hiukset ja ruskeat silmät.


"Minulla on nälkä", Gabriel sanoi keskeyttäen Lotan kuvittelun.
"Mennään laittamaan sinulle sitten syötävää."
Lotta poistui veljensä kanssa keittiöön ja asetti tämän syöttötuoliin istumaan mennessään itse kaapille. Tuomas tuli perässä ja katseli taas Lotan touhuamista.
"Sosetta?" Tuomas sanoi Lotan tyhjentäessä persikkasosepurkkia lautaselle.
"Niin, sosetta. Haluatko sinäkin?"
"Mm, en."


Lotta vei Gabrielille lautasen ja tämä alkoi kiltisti syödä. "Etkö? Se on hyvää, tosi hyvää."
Tuomas naurahti. "Jos meillä olisi lapsi, sinä taatusti söisit hänen ruokansa."
Lotta kohautti olkiaan hymyillen. Hän meni lähemmäs Tuomasta ja halasi tätä painaen samalla päänsä tämän olkapäätä vasten.
"Mitä nyt?" Tuomas kysyi kuiskasten.
"Mietin vain, että jos me sitten alkaisimme yrittää lasta häiden jälkeen", Lotta vastasi. "Jos se kerta kävisi meille molemmille?"


"Ainakin minulle sopii mainiosti."
Tuomas suukotti Lotan otsaa, mistä tämä piti. He keskustelivat vielä hetken lapsista, kunnes Gabriel oli syönyt. Nyt pikkuiselle miehelle pitäisi vain vaihtaa yöpuku päälle ja pestä hampaat.
"Väsyttääkö sinua?" Lotta kysyi Gabrielilta, jonka Tuomas oli nostanut syliinsä.
"Joo", Gabriel vastasi ummistaen silmänsä. Lotta ja Tuomas nauroivat.
"Älä kuitenkaan vielä nukahda."

***


Lilja ja Peter olivat siirtyneet yläkertaan keskustelemaan. Minna oli muistuttanut heitä olemaan metelöimättä kauheasti, sillä Henrik ja Kristian olivat jo nukkumassa.
"Mitä halusit siis sanoa?"
"Ensinnäkin haluan, että kuuntelet minua ja mietit tarkkaan kaikkea sanomaani", Peter sanoi vakavana. Lilja vain huokaisi ja toivoi, että pääsisi pian potkimaan miehen ulos talostaan.
"Miten vain", nainen mutisi välinpitämättömästi, "mutta miksi ihmeessä teet tämän? Olisit voinut luovuttaa jo kauan aikaa sitten, sillä tiedäthän, että tämän jälkeen et enää ikinä astu tähän taloon?"


"Mitä tarkoitat?"
Lilja huokaisi. "Sinähän sanoit, että jätät minut rauhaan tämän jälkeen, jos niin haluan. Pidäthän lupauksesi?"
"Tietysti, olenhan aina pitänyt." Peter astui askeleen lähemmäs naista, joka hivuttautui huomaamattomasti samalla hieman kauemmas hänestä. "Muistatko, kun tapasimme ensi kertaa?"
"Joo, ei sitä voi unohtaa", Lilja mumisi tapauksen palatessa hänen mieleensä. Muisto sai hänen kireän olonsa hetkeksi rennoksi, mutta Peterin alkaessa taas puhua, rentous haihtui.
"Minä yritin auttaa sinut ylös, mutta sinä et antanut minun tehdä niin ja hetken aikaa sähisit minulle jotain siinä kiukkuisena. Sitten yhtäkkiä sinä hiljenit ja jäit tuijottamaan minua niin suloinen katse silmissäsi."


"Ja sinä aloit heti suostutella minua mukaasi. Kieltäydyin ja lähdin kävelemään kotiin, mutta sinä vain seurasit perässä tiiviisti ja loppujen lopuksi päädyimme sinun luoksesi", Lilja muisteli ja pieni hymy oli ilmestynyt hänen kasvoilleen. "Se oli ihanaa aikaa."
"Totta ja nytkin kaikki voisi olla niin kuin silloin, jos vain antaisit periksi itsepäisyydellesi."
Lilja kääntyi katsomaan Peteriä. Hän vältteli ensin katsekontaktia tämän kanssa, mutta lopulta katsoi tätä suoraan harmaisiin silmiin. Mies hymyili ja tarttui naista kädestä vetääkseen tämän lähemmäs.


"Älä." Lilja vetäisi kätensä irti Peterin omasta ja perääntyi pari askelta. "Sinun olisi parasta mennä nyt ja todella pitää lupauksesi. En halua, että enää näemme."
Peterin hymy kaikkosi saman tien. "Miksi? Pelkän tyhmän avioliiton takia? Lilja, meidän ei ole pakko mennä naimisiin, tiedät sen."
"Mutta sinä et, joten voisitko lähteä?" Lilja pyysi vihaiseen sävyyn. Hänen ajatuksensa olivat hyvin ristiriitaiset tällä hetkellä, yhtä sekasotkua.
Anna hänen jäädä ja puhua! Ei, potki hänet pihalle! Ota hänet takaisin! Potki mokoma pellolle ja unohda!


Peter asteli niin lähelle Liljaa kuin pystyi ja tarttui tätä käsivarsista. "Lilja, minä rakastan sinua ja jos et tahdo naimisiin, emme mene naimisiin, ymmärräthän? En halua romuttaa suhdettamme sellaisen asian takia."
Mies suuteli naista hellästi ja sai hetkeksi tämän valtaansa. Tämä oli pienoisen hetken vahaa miehen käsissä, kunnes pyristeli irti tajuttuaan, mitä oli tekemässä.
"Sinun täytyy nyt mennä", Lilja sanoi surullisesti ja käveli portaiden yläpäähän. "Saatan sinut ovelle ja sitten saat lähteä, etkä enää palaa tähän taloon."


"Minä olen eri mieltä. Sinun pitäisi harkita ja miettiä asioita. Tulet vielä katumaan tätä päätöstäsi, jos nyt häädät minut", Peter totesi erittäin varmana.
"Ei!" Lilja huudahti unohtaen nukkuvat lapset. "Sinä et enää jää tähän taloon ja minä unohdan sinut!"
"Shh, kisu. Minä lähden kyllä, mutta vastaa ensin rehellisesti kysymykseeni, jooko?"
Lilja risti kätensä rintansa päälle ja loi nyrpeän katseensa lattiaan. "Hyvä on, kysy."
"Rakastatko sinä vielä minua?"


Lilja ei yllättynyt mitenkään, hän oli olettanutkin Peterin kysyvän tuota jossain vaiheessa. Mitä hän vastaisi? Ehkä?
En halua valehdella hänelle, mutten halua myöntääkään, että rakastan häntä vieläkin! Lilja loi katseensa Peteriin, joka odotti vastausta epätietoisen näköisenä. Teen nyt typerästi, mutta en voi muutakaan.
"En", Lilja vastasi ja käänsi katseensa pois miehestä. "Ja nyt voit lähteä."
Peter pudisti kuitenkin päätään ja tarttui Liljaa kädestä. "Sinä valehtelet, etkö valehtelekin?"
"En! Usko minua kerrankin ja lähde!"
Peter veti naisen lähelleen uudestaan, mutta tämä pisti vastaan ja yritti riuhtoa itsensä irti. Tämä astui pari askelta taaksepäin juuri kun oli päässyt Peteristä kauemmas ja tunsi tasapainonsa häviävän. Lilja oli astunut liikaa taaksepäin ja yhdessä hetkessä kuului vain kirkaisu, huuto ja muutama tömähdys.


...


Toivottavasti piditte. Tuomaksen ja Lotan keskustelu tökkii ehkä hieman, mutta muuten tykkäsin itse, että sain tämän melko hyvin kirjoitettua. Loppua en viitsinyt kauheasti kuvailla (olisin voinut pilata sen tai sitten se on pilalla jo nyt, koska en kuvaillut mitenkään paljoa tuota loppua).

Kommenttia saa kirjoittaa Tuhisijan piristykseksi :)