Extra II: Antti & Kirsi

Kirjoitustapa saattaa olla hieman erilainen kuin aikaisemmissa johtuen siitä, että olen kirjoittanut hirveästi ficcejä kesästä lähtien. Mutta yritän pitää tekstin tässä kuitenkin yksinkertaisena, mutta samalla kuitenkin kuvailevana ja hyvänä. Ja hahmoihin yritän päästä takaisin sisään niin hyvin kuin pystyn :) Tosin saattaa olla, että hieman vaikuttavat erilaisilta, mutta pyrin pitämään ne luonteenpiirteet, jotka alunperin olin hahmoille luonut/suunnitellut. Tai no, Kirsistä kirjoittaessa tuntui, että olen viemässä häntä johonkin suuntaan, ehkä syvemmäksi hahmoksi? En tiedä.
Ja extra saattaa olla nyt mitä on, mutta... toivottavasti pidätte kuitenkin.



Ei... Tämä ei voi olla mahdollista, ei taas.
Vaaleat hiukset kiertyivät tiukasti nuoren naisen sormien ympärille huoneen hiljaisuuden yrittäessä rauhoittaa häntä.
Miksi? Miksi juuri nyt?


Minun tuuriani, tosiaankin! Ja entä, jos se aikaistuu taas?
Hän nosti katseensa ylös ja risti kätensä rinnalleen. Nurkassa sijaitsevalla pöydällä oli pieni sininen paketti, jonka hän oli käynyt tänään ostamassa.


Täytyy tehdä se. Täytyy tehdä testi.
Kirsi huokaisi, nappasi raskaustestin pöydältä ja katosi huoneesta toivoen hiljaa mielessään, että se ei olisi positiivinen.

***


Testi oli tehty ja tulos saatu selväksi itselle. Kirsiä tulos ei ollut miellyttänyt, mutta silti hän tunsi jonkinlaista iloa positiivisen tuloksen näkemisestä. Kyllä, vauva oli tulossa. Hänen ja Antin kolmas vauva.
"Oletko kertonut jo Antille?" kuului Lilja-siskon ääni puhelimesta. Krisi pudisti päätään itsekseen ja oli hiljaa. Hänen oli ollut pakko soittaa sisarelleen, jotta saisi ajatuksensa selviksi. "Ilmeisesti et. Hei, sinun täytyy kertoa."
"Miten?" Kirsi voihkaisi ja painui kylkeään myöten seinää vasten. "En minä osaa. Ja sitä paitsi, onko nyt muka hyvä aika kertoa?"
"En tiedä, mutta sen tiedän, että sinä pelkäät."


Kirsi oli hiljaa ja kuunteli rahisevaa linjaa. Plekäsikö hän? Kyllä, hän pelkäsi. Hän pelkäsi, että Antti ei ottaisi asiaa hyvin, että he alkaisivat riidellä. Nyt kaikki oli hyvin, kaikki oli mennyt niin hyvin. Hän ei halunnut, että se hyvä rikkoontuisi nyt, tämän asian takia.
"Sinun täytyy kertoa hänelle."
"Joo, minä tiedän. Minä kerron hänelle." Ehkä, Kirsi lisäsi ajatuksissaan. "Sano pojille, että äiti kaipaa heitä, jooko?"
"Sanon. Ja sinä sanot Antille, miten asia on!"
Kirsi ei sanonut enää mitään, hän painoi vain luurin takaisin pidikkeeseen ja tuijotti käytävän päädyn ikkunasta ulos harmaaseen ilmaan.


Miten muka kerron sen hänelle? Sanonko vain, että olen raskaana? Mutta milloin? Milloin olisi sopiva hetki?
Kirsi istahti lattialle, nosti jalat koukkuun ja kietoi kätensä niiden ympärille. Hän heijasi itseään hitaasti edes takaisin mielen ehdottaessa eri hetkiä, eri tilanteita asian kertomiselle. Illalla? Tai ehkä hän voisi "vahingossa" lipsauttaa asian jossakin keskustelussa? Tai ehkä hän voisi ohjata keskustelun lapsiin ja kertoa sitten?
Kyllä se hetki sieltä tulee. Sitten minä vain sanon sen... Kunpa se olisikin noin helppoa.

***


Syysillan hämärä oli verhonnut kampuksen ja saanut patistettua Kirsin ulos miettimään. Hän oli vältellyt Anttia koko päivän, sanonut tälle opiskelevansa, jotta saisi olla yksin ja miettiä. Monia eri tapoja kertoa Antille raskaudesta oli tullut mieleen, mutta Kirsi oli yksitellen hylännyt ne kaikki.


Ei sellaista oikeaa tapaa ole! Ei ole oikeaa tapaa kertoa tästä. Asia vain pitää tuoda esille. Taivas, jota Kirsi katseli puun alta, sen oksien välistä, oli tumma. Tähtiä ei loistanut missään, koko paika siinsi tyhjyyttään. Ainoa vähän kimaltava esine oli kihlasormus, jota hän hypisteli sormiensa välissä. Kihlauksen jälkeen emme ole riidelleet kunnolla, mutta voin kuvitella saavamme aikaan isomman riidan tästä, Kirsi laski kätensä mahansa päälle, asiasta, tästä vauvasta. Haluaakohan Antti pitää sen?
Kysymys vaivasi Kirsin mieltä, mutta niin vaivasi myös toinen. Halusiko hän pitää sen? Halusiko hän pitää tämän lapsen?


En tiedä. Haluanko? Kirsi huokaisi hiljaa ääneen ja sipaisi hiussuortuvan pois kasvoiltaan. Jos pidämme tämän vauvan, se syntyisi kesällä. Ehtisimme valmistua ja... Mutta entä jos se syntyy aikaisin, kuten pojat? Ja jos se syntyisikin kesällä, entä sitten? Kolme lasta, tosin kaksi olisivat jo isompia, nelivuotiaita.
Kirsi oli yrittänyt valmistautua perhe-elämään, joka iskisi heti heidän palattua takaisin Saukkomäkeen. Hän hoitaisi poikia, nelivuotiaita kaksosia, jotka oli jättänyt isosiskolleen hoitoon yliopistoajaksi.
Kai me selviäisimme, mutta tätä pitää silti miettiä.


Kirsi oli nousemassa istumaan, mutta kuulleessan yhtäkkisiä askelia, jotka hitaasti lähestyivät häntä, hän jäi aloilleen ja tuijotti pimeyteen. Tuttu ääni kysyi, oliko kaikki hyvin, mutta hän ei vastannut.
"Kirsi?" Askeleet tulivat lähemmäs ja pysähtyivät pian Kirsin viereen. Henkilö kyykistyi nuoren naisen viereen ja sipaisi tämän kättä sormillaan. "Mitä sinä täällä teet?"
Kirsi nousi istumaan ja kietoi kätensä jalkojensa ympärille. "Mietin." Hän nosti katsettaan ylemmäs ja kohtasi Antin hieman huolestuneen katseen.


"Mitä?"
"Asioita. Tulevaisuutta itse asiassa", Kirsi vastasi Antin istahtaessa hänen viereensä nurmelle. "Ja poikia. Lilja lähetti kuvia viime viikolla heistä."
Antti nyökkäsi. "Sinä näytit ne minulle. Isoja poikia."
"Niin."
Kirsi painoi katseensa maahan ja antoi hiusten peittää hänen kasvonsa. Hän harkitsi kertomista, muttei saanut suutaan auki sanoakseen edes yhtä sanaa. Hän ei pystynyt, hänen täytyisi sulatella asiaa vielä yksin.


"Onhan kaikki varmasti hyvin?" Antti kysyi, ja Kirsi havahtui ajatuksistaan. "Tunnut välttelevän minua tänään. O-"
"Ei, sinä et ole tehnyt mitään", Kirsi sanoi nopeasti arvattuaan, mitä hänen kihlattunsa oli aikonut sanoa. "Minua vain väsyttää. Olen opiskellut aika paljon ja kotiin paluu mietityttää."
"Ei muuta?"
Kirsi puri huultaan ja pudisti päätään. "Ei, ei muuta. Tai no..." Hän katsoi Anttia epävarmana ja puristi jalkojaan tiukemmin rintaansa vasten.


"Kerro vain, Kirsi."
"Ei se ollut mitään. Unohda."
Antti huokaisi. "Hei, sano vain loppuun. Minä haluan kuulla."
"Ei ole mitään sanottavaa", Kirsi mutisi epäystävälliseen sävyyn ja tunsi käden tarttuvan omaansa. "Antti, jä-"
"Hyvä on. Ei sinun tarvitse kertoa, jos et halua, mutta jos se on tärkeää, minä haluan tietää. Okei?"
Kirsi nyökkäsi käden lipuessa pois hänen omastaan. Antti nousi ylös ja oli lähdössä takaisin sisälle, mutta käsi, joka hakeutui takaisin hänen omaansa, pysäytti hänet.


"Minä tulen mukaasi", Kirsi sanoi hiljaa noustessaan ylös. Hän katseli Antin ilmeettömiä kasvoja, joille ilmestyi pieni hymy. "Tehdään jotain kivaa, jooko?"
Käsi kietoutui hänen harteilleen, kun hitaat askeleet lähtivät kohti asuntolan valkeaa rakennusta. "Joo."
Kirsin pää painui Antin olkapäätä vasten, hän huokaisi mielessään.
Saat tietää kyllä. En kai vain ole valmis kertomaan, vielä.

***


Hämärä ei ollut vielä kokonaan hälvennyt kampuksella, missä oppilaat alkoivat heräillä uuteen päivään. Luentoja ei olisi tänään kovin montaa, joten luppoaikaa, jolloin voisi opiskella tai rentoutua, kyllä olisi. Siitä oppilaat olivat mielissään, mutta eräs ei kovinkaan paljon. Se johtui siitä, että hän oli raatanut viime päivinä kauheasti opiskelun parissa turruttaakseen ajatuksensa tietyn asian suhteen, mutta tehtävää ei tuntunut enää riittävän tälle päivälle.


Ei tätä voi vältellä. En voi vain lakaista asiaa maton alle ja leikkiä kuin sitä ei olisi. Olen jo viikon ajan tehnyt niin, mutta ei siinä ole järkeä.
Kirsi asetti kädet syliinsä ja tuijotteli huoneensa sinertävää mattoa. Kädet painuivat hitaasti ja lempeästi vatsaa vasten, silittivät sitä. Siellä se oli, lapsi, joka sai hänet huolestuneeksi tulevasta.
Kunpa Lilja olisi oikeassa siinä, että Antille kertominen helpottaisi. Mutta entä, jos ei? Jos Antti ei otakaan asiaa hyvällä?
Kirsi asettui makuulle sängylleen ja asetti toisen kätensä tukemaan päätään. Vasen käsi silitteli edelleen vatsaa, josta ei voinut vielä nähdä, että siellä kasvoi uusi elämä.
Kaipa minä tämän lapsen haluaisin pitää. Mutta huono ajoitus vain epäilyttää. Mitenköhän opiskelujeni kävisi? Pystyisinköhän opiskelemaan normaalisti?


Nämä ja monet muut kysymykset olivat pyörineet nuoren naisen päässä viikon aikana. Mutta niin myös Antin päässä oli pyörinyt kysymyksiä, sen oli Kirsi huomannut. Nuori mies taatusti ihmetteli kihlattunsa käytöstä, vetäytyväisyyttä pois toisten seurasta. Kirsi oli varma, että Antti kysyisi vielä jokin päivä siitä, mutta tähän asti tämä ei ollut sanonut sanaakaan, tämä oli vain yrittänyt parhaansa mukaan hemmotella häntä. Mutta sekään ei ollut onnistunut hänen käytöksensä takia.
Olen torjunut Anttia ihan liikaa, hän varmastikin ihmettelee sitä. Toivottavasti hän ei epäile pahinta, koska minä en tosiaan jaksaisi riidellä mistään typerästä. Kirsi huokaisi ääneen ja sipaisi hiuksensa korvan taa. Varsinkaan, jos hän taas alkaa sepittämään sitä Samuli juttua.
Pienoinen, jonkinmoinen jännitys kouraisi hellästi häntä vatsasta, kun hän muisteli syksyn aiempia tapahtumia. Typerä riitely Samulista oli ottanut häntä päähän todella paljon. Hän oli silloin ajatellut hieman, että se suhde oli nyt siinä, että hänen ja Antin tarina olisi lopussa. Mutta ei, niin ei ollutkaan käynyt, onneksi. He olivatkin menneet kihloihin, päättäneet lujittaa suhdettaan.


Toivon todella, ettei se toistu. Muuten voisi käydä huonosti, vaikka minä odotankin lasta.
Kirsi nousi sängyltä ja tuijotti hetken aikaa läheisestä ikkunasta ulos harmauteen ennen kuin hypähti pystyyn vaatelipastolleen astellen. Erilaiset tunteet jylläsivät hänen sisällään. Pelko, joka oli pitänyt häntä otteessaan viikon ajan. Se oli estänyt häntä kertomasta raskaudesta Antille. Myös jonkinlainen jännitys ja ilokin pyörivät hänen sisällään, tappelivat. Se sai olon entistä sekavammaksi, päätöksen kertomisesta katoamaan.


Täytyy kertoa. En enää halua kuulla yhtäkään saarnaa Liljalta. Kyllä minä tiedän, mitä minun pitää tehdä, mutta hän ei ymmärrä, että se ei ole niin helppoa. Mutta kunhan hän vain ei soittaisi enää ja paasaisi asiasta.

***


Puhelin ei ollut soinut koko aamuna eikä aamupäivänä, mutta vihdoin iltapäivällä se soi. Kirsin huoneen viereisessä huoneessa asuva tyttö oli vastannut puhelimeen ja hakenut sitten itse Kirsin puhelimeen. Tyttö oli sanonut, että äiti soitti, ja sekös oli saanut Kirsin hätääntymään. Pala oli noussut kurkkuun, vatsassa alkanut kiertää pienoisesti. Oliko äiti saanut tietää?
"Joo, joo. Minä tiedän", Kirsi jupisi puhelimeen kävellessään edes takaisin pitkin käytävää. Äiti oli kuullut hänen raskaudestaan Liljalta, joka oli luullut, että äiti tiesi jo. Mutta ei, Kirsihän oli pitänyt asian salaisuutena ja halunnut pitää sen vastakin. Mutta nyt äiti tiesi, samoin isä. Kohta varmaan myös Tuomaskin tietäisi. "Äiti, kuuntele-"


"Kirsi, sinun pitää kertoa Antille heti, mistä on kyse! Et voi salailla asiaa loputtomiin", Ritvan, Kirsin äidin, ääni paasasi puhelimessa. Kirsi huokaisi mielessään ja pudisteli päätään. Tämä oli pahempaa kuin Liljan paasaaminen.
"Äiti, min-"
"Etkö ymmärrä? Tiedän, että et vielä tiedä, mitä teet raskauden suhteen, mutta kannattaisi nyt kertoa, jotta voitte päättää asiasta yhdessä! Vai oletko jo päättänyt itse? Pelkäätkö kenties, ettei Antti halua samaa? No-"
"LOPETA!"
Puhe lakkasi, kummatkin olivat hiljaa. Kirsin pulssi oli kiivastunut hieman, ja nyt se yritti tasaantua, asettua aloilleen. Äidin jankkaaminen asiasta oli ärsyttänyt häntä, saanut hienoisesti suutahtamaan. Miksi kaikkien piti neuvoa koko ajan?


"Ajattelemme vain pa-"
"Ole hiljaa", Kirsi mutisi painaessaan katseensa lattiaan. "Minä olen kuullut tuota jo ihan tarpeeksi Liljalta enkä halua kuulla sitä enempää sinulta enkä keneltäkään muulta." Turhautumista, sitä hän tunsi. Viesti oli mennyt perille, mutta menisikö hänen viestinsä? Tajuaisiko äiti lopettaa jankuttamisensa? Entä Lilja? "Minä tiedän kyllä, mitä tehdä. Ja kyllä, minua myös pelottaa, mutta teidän jatkuva neuvomisenne, painostamisenne ei auta yhtään. Kerron kyllä, kun pystyn. Ehkä pian."


Linja rahisi, kuulosti siltä kuin Ritva olisi hetkeksi aikaa sulkenut käden puhelimen ympärille. Vaimeita kuiskauksiakin Kirsi kuuli, muttei sanonut mitään. Totta kai joku oli siellä äidin kanssa.
"Tuota, oletko jo päättänyt, mitä teet lapsen suhteen? Oletko tehnyt oman päätöksesi?"
Kirsi pudisti itsekseen päätään, muttei sanonut vielä mitään. Äidille toki kannattaisi olla rehellinen, mutta hän pelkäsi, että tämä alkaisi taas höpöttää. "En ole päättänyt. Parempi, että päätämme yhdessä Antin kanssa, vai mitä?"
"Niin, niin se kai on. Toivon tosiaan, että kerrot hänelle pian."
"Joo." Niin minäkin toivon.

***


Puhelun jälkeen Kirsi oli lähtenyt ulos raikkaaseen syysilmaan haukkaamaan happea ja selvittelemään ajatuksiaan. Ruskistuneiden lehtien ympäröimillä teillä kävely oli pistänyt mielen hetkeksi aikaa tyyneksi, mutta asuntolalle palatessa, Antin nähtyään, hän oli hiukkasen hermostunut. Antin katse oli ollut hieman huolestunut, kysyvä. Ja hän itse oli taatusti näyttänyt oudolta välttelevine katseineen.


Mutta ei Kirsi voinut sille mitään, että häntä hermostutti, että häntä pelotti ajatus kertomisesta Antille. Mutta hän pelkäsi nyt myös sitä, ettei saisi kerrottua tälle, että salaisi asiaa liian kauan. Sitäkään hän ei halunnut, joten hän oli kävelyllä päättänyt, että kakistaisi asian ulos mahdollisimman pian.

Luulisi sen olleen aiemmin vaikeampaa. Nythän minä vasta hermoilen enkä silloin, kun odotin Kristiania ja Henrikiä. No... Silloin kaikki sukulaiseni olivat lähellä, nyt minä olen täällä, ja he eivät ole.
Kirsi laski kätensä syliinsä, risti jalkansa. Hän tuijotti eteensä epävarmana ilme kasvoillaan, katseli opiskelijoita, jotka nauroivat, astelivat ovesta raikkaaseen ulkoilmaan. Näillä ei ollut mitään huolta tulevasta vauvasta, näiden elämä pyöri opiskelun ja rakkauden ympärillä, mutta ei sillä tavalla kuin hänen.


Niin, kukaan heistä ei odota lasta, ainakaan tietääkseni. Kellään heistä ei ole vielä perhettä, kait.
Kirsi antoi itsensä nojautua sinisen sohvan selkänojaa vasten. Ruskeat silmät tuijottelivat tyhjää kattoa, josta roikkui vain pari valkoista lamppua, jotka eivät loistaneet.
Katse laskeutui alemmas, ruskeissa silmissä välähti. Ne näkivät toisen saapuvan, tulevan lähemmäs. Antti...


Nuori mies pysähtyi sohvan eteen, tarkasteli katseellaan Kirsiä, joka painoi katseensa syliinsä. Kirsi odotti, että Antti sanoisi jotain, mutta ei, hän kuuli vain pari maata laahaavaa askelta, jotka pysähtyivät melkein hänen viereensä. Sohvan patja painui hieman alaspäin hänen vieressään, Antti oli istunut alas.


"Missä olet ollut? Lilja soitti ja kyseli sinua. Samoin Lotta", Antti kertoi Kirsin kääntäessä katseensa häneen. Tämä nyökkäsi hiljaisena, vilkaisi pikaisesti kihlattunsa silmiä ja laski katseensa sitten alemmas. "Sanoin, että soitat takaisin."
"Joo, kiitos", Kirsi sanoi ja ojenteli sormiaan puristellen niitä välillä nyrkkiin. Nyt olisi tilaisuus, nyt hän voisi kertoa. Mutta miksi sanojen piti juuttua hänen kurkkuunsa?


"Kirsi", Antti kuiskasi äkkiä, "sinua vaivaa jokin, näen sen. Mikä sinun on? Olet ollut outo ja välttelevä koko viikon. Onko joku tehnyt sinulle jo-"
"Ei." Kirsi pudisti päätään ja katsoi taas Anttia. "Kukaan ei ole tehnyt minulle mitään. Minä... Se-"
"Sinä olet jättänyt jotain kertomatta."
Kirsi ei enää yrittänytkään sanoa lausettaan loppuun, hän jäi tuijottamaan Anttia, joka tarkasteli häntä uteliaan huolestuneena. Tietenkin tämä oli huomannut, että hän salaili jotain, mutta eihän tämä vain ollut vetänyt vääriä johtopäätöksiä?


"Mitä se on?" kuuli Kirsi Antin kysyvän. "Jotain pahaa?"
"Ei. Se on... Se on jotain, mistä sinun pitäisi tietää, mutta..." Kirsi keskeytti puheensa, tuijotteli taas syliinsä, jossa piteli käsiään. Yksikin sana riittäisi kertomaan hänen asiansa. Hänen ei tarvitsisi selittää asiaa pitkästi.
Sano se! Sano! Sano, että olet raskaana.
"Kirsi?"


Nyt sanot sen!
"Antti, minä olen...", Kirsi vetäisi henkeä ja piti katseensa tiukasti sylissään, "...raskaana."
Syvä hiljaisuus lankesi asuntolan aulaan. Kirsi ei uskaltanut siirtää katsettaan muualle, hän saattoi vain yrittää arvailla, mitä Antti nyt ajatteli. Oliko tämä iloinen? Vihainen kenties? Vai yllättynyt? Ehkäpä surullinen?
Sanoisi jotain...
Kirsi käänsi katsettaan hieman oikealle, näki Antin hämmentyneen ilmeen. Tämä katseli häntä kysyvänä, kultaisen vivahteen omaavat silmät hohkasivat uteliaina.
"Sinä olet...", Antti kuiskasi, "...raskaana?"


Kirsi nyökkäsi. "Sinulle", hän lisäsi varmuuden vuoksi, vaikka siihen tuskin olisi ollut tarvetta. "Antti, minä... minun olisi pitänyt kertoa aiemmin." Kirsi käänsi päätään ja katsoi nyt kunnolla Anttia, joka näytti siltä kuin ei olisi tiennyt, mitä sanoa. Ja eihän tämä tiennytkään. "En tiennyt, mitä tehdä."
"Minä ymmärrän, mutta...", Antti näytti harkitsevan sanojaan, "mikset kertonut aiemmin? Mikset vihjaissut?"
Kirsi riiputti päätään. "Pelkäsin, että suutut. Pelkäsin reaktiotasi."
"Pelkäsitkö, etten halua tätä lasta?"


Kirsi pudisti päätään. "En, koska en itsekään tiennyt, mitä haluan. Enkä kai tiedä vieläkään." Hän ei tosiaan tiennyt eikä myöskään osannut muodostaa kuvaa hänestä, Antista, kaksosista ja kolmannesta lapsesta. "Mutta", hän yritti pitää horjuvan äänensä vakaana, "mitä... mitä mieltä sinä olet?"
Tuli hiljaista. Kirsi tunsi Antin kosketuksen hivelevän ihoaan, hän tunsi sen kysyvyyden ja hämmentyneisyyden. Mutta hän ei tiennyt, mitä tämä ajatteli, vaikka olisi halunnut tietää.
Sano nyt, Antti. Kerro, mitä mieltä olet.
Hiljaisuus kävi ahdistavaksi, Kirsi huokaisi hiljaa. Hän nousi ylös sohvalta ja aikoi karata tilanteesta huoneeseensa, mutta hän pysähtyi, kun tunsi lämpimän käden tarttuvan omaansa. Hän ei kuitenkaan kääntynyt ympäri.


"Minä en tiedä", Kirsi kuuli Antin sanovan, "mutta meillä on aikaa miettiä, eikö totta?"
Kirsi nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään. Sen sijaan Antti puhui, selitti kuinka oli iloinen, että Kirsi oli vihdoin kertonut, mikä häntä oli vaivannut.
Hän vaikuttaa olevan sujut asian kanssa. Ei suuttunut, ei niinkään hermostunut... Onneksi, Kirsi huokaisi mielessään hivenen huojentuneena.


"Tiedän, että tilanne on hankala", Antti sanoi hiljaa. "Mietitään rauhassa, mitä tehdään."
Kirsi kääntyi viimein ympäri, kohtasi Antin epävarman katseen, jonka takana piili jotain, mitä tämä piilotteli. "Antti, minä..." Hän ei sanonut lausettaan loppuun, kun Antti jo vetäisi hänet itseään vasten ja silitteli hänen vaaleita hiuksiaan. "Kiitos. Kyllä me keksimme jotain", Kirsi kuiskasi lopulta ja painoi päänsä nuoren miehen olkapäälle.


Kyllä me keksimme...

***


Punertavan kellertävä tuli rätisi takassa ja söi niellen puita, jotka lahosivat pikku hiljaa mustaksi tuhkaksi. Lämpö hohkasi valkeasta takasta asuntolan oleskeluhuoneeseen ja hiveli vaaleahiuksisen nuoren naisen käden ihoa. Käsi lepäsi vatsan päällä, mutta laskeutui jalan päälle naisen korjatessa asentoaan paremmaksi.


Tämä päätös pitää.
Ruskeat silmät lipuivat takkatulen ylitse ja sulkeutuivat hetkeksi. Vaikea päätös oli tehty tänään, Kirsi ja Antti olivat keskustelleet tulevaisuudesta hyvin perusteellisesti luentojensa jälkeen. Liljankin kanssa oli juteltu, samoin Ritvan, äidin, joka oli tällä kertaa yrittänyt kuunnella kiltisti ja onnistunut siinä melko hyvin. Perhe tuntui olleen hyvillään päätöksestä, vaikka Kirsi itse hieman pelkäsi, että jokin menisi pieleen, että heidän suunnitelmansa tulevaisuuden suhteen ei toimisi.


Kyllä se toimii, sen on pakko. Kyllä äiti ja isä tukevat meitä, jos kaikki ei mene niin kuin ajattelimme.
Kirsi päästi hiljaisen huokauksen ja avasi silmänsä. Tuli oli hivenen hiipunut, mutta paloi silti iloisesti. Se sai hymyn hänen huulilleen ja käden nousemaan taas vatsalle.
Vaikeaa siitä saattaa tulla. Opiskelut päättyvät yli puolen vuoden päästä, ja me valmistumme, toivottavasti. Minusta tulee psykologi ja Antti tähtää suunnittelemaan leluja ja pelejä. Ja koti, sellainen pitää vielä hankkia.


Kirsin ja Antin onneksi Kirsin vanhemmat olivat luvanneet pitää silmällä asuntoilmoituksia lehdessä, jos eteen sattuisi sopiva talo, johon he voisivat opiskelujen jälkeen muuttaa yhdessä kaksosten kanssa. Mutta Joonatan ja Ritva olivat sanoneet, että Kirsi ja Antti voisivat kyllä viipyä heilläkin jonkin aikaa, jos asuntoa ei heti löytyisi. Kirsi oli kiitollinen siitä, mutta halusi kovasti oman paikan, oman kodin.
"Täälläkö sinä istut?"


Kirsi hätkähti, hän oli säikähtänyt tuttua ääntä, joka oli juuri puhunut. Henkilö ilmestyi sohvan toiselle puolelle ja istahti hänen viereensä nauliten katseensa aluksi takkaan, jota hänkin tuijotteli.
"Älä säikäyttele", Kirsi huokaisi kääntäessään katseensa Anttiin. "Luulin, että sinun piti päntätä."
"Tein sen jo", Antti sanoi, "ja tulin sitten ajatelleeksi sinua... ja vauvaa."
Kirsi nyökkäsi, hän saattoi kuulla pienen epävarmuuden Antin äänessä. Vauvasta ei oltu keskusteltu kauheasti sen jälkeen, kun hän oli kertonut raskaudestaan. Aihetta oli aluksi vältelty, mutta lopulta viime päivinä asia oli otettu esille ja päätökset saatu tehtyä.


"Oletko varma, että haluat pitää sen?" Antti kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen. Hän käänsi katseensa Kirsiin, joka katsoi häntä hämmentyneenä. Miksi Antti kyseli tällaista? Hehän olivat puhuneet asiasta päivällä.
"Totta kai olen varma, mutta minua hieman vain pelottaa se, mitä tulevaisuus tuo", Kirsi vastasi. "Entä oletko sinä varma?"
Antti nyökkäsi. "Olen." Hänen äänensä kuulsi varmuutta.
"Hyvä", Kirsi huokaisi, "me molemmat siis haluamme tätä. Nyt täytyy vain toivoa, ettei vauva synny etuajassa."


Antti hivuttautui lähemmäs Kirsiä, jonka ilmeeseen oli ilmestynyt ripaus huolta. Tämä tiesi, että jos vauva syntyisi etuajassa, heidän suunnitelmansa ei pitäisi. Se muuttuisi hieman.
"Jos niin käy, sitten vain käy. Meidän täytyy vain hieman muuttaa suunnitelmiamme sitten", Antti kuiskasi ja tarttui Kirsiä kädestä. Hän siveli peukalollaan tämän kämmenselkää tulen rätistessä hiljempaa.


Kirsi hymyili hienoisesti. "Kuulostat hyvin optimistiselta, olet kuulostanut viime aikoina siltä monia kertoja."
"Minä vain haluan uskoa, että asiat menevät hyvin."
"Ja kyllä ne tulevat menemään, niinkö?"
Antti vetäisi Kirsin lähemmäs itseään ja vei toisen kätensä tämän hiuksiin, jotka oli sidottu poninhännälle. "Niin, toivottavasti. Täytyy vain toivoa sitä."
Kirsi piti siitä, että Antti oli kovin toiveikas tulevaisuuden suhteen. Aiemminhan tämä oli pelännyt, että menettäisi hänet Samulille, kun he palaisivat takaisin Saukkomäkeen. Siispä hän välillä ihmetteli, mistä moinen optimistisuus oli ilmaantunut. Ehkä se oli niin kuin Antti oli sanonut. Ehkä tämä vain halusi uskoa, että kaikki menisi hyvin.


Antin käsi kiertyi yllättäen Kirsin hartioille, tämä painoi päänsä hänen olkapäälleen. Kädet pitelivät toisistaan kiinni edelleen, kun kihlapari kaikessa hiljaisuudessa katseli tulta takassa. Ulkona liikkuva hämärä hiipi ikkunoiden lävitse enemmän ja enemmän, varjot seinillä syvenivät ja tummenivat.


"Antti", Kirsi kuiskasi hiljaa ja kallisti päätään nähdäkseen Antin kasvot. Hymy kareili hänen huulillaan, kun tämän omat lähenivät niitä ja painoivat pienen suudelman niille. "Kiitos."
Nuori mies sulki nuoren naisen syliinsä, molempien huulilta karkasi huokaus. Naisen silmät painuivat kiinni, mutta korvat jäivät kuuntelemaan takkatulen hiljaista, unettavaa rätisyä.

------------------------

Olkaapa hyvät :) Kommentteja olisi todella mukava saada.